Kaikki on suhteellista: onnellisuus, opiskelu

Kirjoitettu 18.08.2014
Hyvinvointionnellisuus

Miten koemme itsemme suhteessa toisiin ihmisiin ja miten se vaikuttaa meihin? Näitä asioita tarkastelen tässä kirjoituksessani onnellisuuden, opiskelun sekä junioriurheilun näkökulmista.

Miksi onnellisissa länsimaissa on eniten itsemurhia?

Pohdin edellisessä kirjoituksessani, että tarvitsemme onnellisuuden tunteeseen reflektioita toisista ihmisistä. Sattumalta törmäsin jopa hieman tieteellisempään tutkimukseen aiheesta, joka tämän ajatukseni todeksi vahvistaa. Ph.D. Mary C. Daly (Senior Vice President, Associate Director of Research, Federal Reserve Bank of San Francisco) on tutkinut itsemurhien suhdetta ihmisten kokemaan onnellisuuteen sekä Yhdysvaltojen osavaltioiden välillä että kansainvälisestä. Lopputulos on karu. Mitä onnellisemmassa ympäristössä elämme, sitä onnettomampia ja alttiimpia itsemurhille me olemme. Syynä tähän on ihmisen tunteiden suhteellisuus ja inhimillisyys. Vertaamme alituiseen itseämme lähipiirissä oleviin toisiin ihmisiin ja suhteutamme olotilamme heihin. Emme siis kykene tarkastelemaan omaa oloamme ja tilaamme absoluuttisesti tai suhteessa omaan aikaisempaan historiaamme. Alla olevassa kuvassa on esitetty kuvaaja Euroopan itsemurhatilastosta suhteessa onnellisuuteen (Lähde: Mary C. Daly: The happiness – Suicide paradox). On lottovoitto syntyä Suomeen, mutta 3-oikein asua täällä. Kaikki on ympärillämme liian hyvin voidaksemme kokea onnellisuutta. Toista on elo vaikkapa Portugalissa ja Kreikassa. Kun kenelläkään ei mene kovin häävisti, on yksilön paljon helpompi olla onnellisempi. Samaa olen miettinyt usein katsoessani dokumentteja kehitysmaista – eivät ihmiset minun silmään todellakaan onnettomilta näytä.

 

Hyvätkään oppilaat eivät menesty parempiensa seurassa

Yllä viittaamaani tutkimukseen törmäsin lukiessani Malcolm Gladwell:n kirjoittamaa kirjaa David & Goliath. Toinen suhteellisuuteen liittyvä esimerkki käsittelee opiskelijoiden menestymistä eri Yhdysvaltain oppilaitoksissa. Kirjan esimerkissä on viitattu Harwardin ja Hartwickin yliopistojen opiskelijoiden menestymiseen. Arvostuksessaan opinahjot ovat hyvin eri tasolla. Oppilaiden lähtötasoa verrataan SAT-indeksillä (max.800 pistettä). Alla vertailu Harwardin ja Hartwickin välillä.

	Paras 1/3 opiskelijoista	Keskimmäinen 1/3	Huonoin 1/3
Hartwick	569 pistettä	472 pistettä	407 pistettä
Harward	753 pistettä	674 pistettä	581 pistettä

Eli huomataan, että Harwardin heikoin opiskelijamassa on lähtötilanteessa ”parempaa” kuin Hartwickin parhaimmisto. Mikä on sitten lopputulos – moniko saa tutkinnon suoritetuksi? Alta löytyy tilasto tästä.

	Paras 1/3 opiskelijoista	Keskimmäinen 1/3	Huonoin 1/3
Hartwick	55%	27%	18%
Harward	53%	31%	15%

Huomataan siis, että suhteellisen samanlaisesta lähtötilanteesta ponnistavat (Hartwickin parhaimmisto ja Harwardin heikoimmat) valmistuvat monta kertaa paremmin Hartwickista, vaikka heillä on käytössään hyvin samanlainen oppimateriaali ja opinto-ohjelma. Lisäksi tuntuisi, ettei opetuksen taso ainakaan heikompaa Harwardissa ole. Selittäväksi tekijäksi Gladwell toteaa opiskelijoiden tuntemuksen suhteessa toisiin opiskelijoihin eli tulkintani mukaan kyse on itsetunnosta. Hartwickin parhaimmisto vertaa itseään muihin Hartwickin opiskelijoihin ja he kokevat olevansa erittäin hyviä, mikä parantaa heidän itsetuntoa ja sitä kautta heidän suoritustaan. Vastaavan tason opiskelijat Harwardissa puolestaan kokevat olevan surkeita vertailuryhmässään ja heidän itsetuntonsa laskee lopulta niin, että opinnot keskeytetään. Tästä päästäänkin sujuvasti suomalaiseen juniorijoukkueurheiluun.

Junioriurheilujärjestelmä ei tuota tulosta – ei edes vahingossa

Ajatukseni pohjautuvat kahden lapsen kautta saamiini kokemuksiin jalkapallon ja jääkiekon parista Keski-Suomesta. Uskon tilanteen olevan vastaava kaikissa isoissa lajeissa ympäri Suomea ja varmasti monessa muussakin maassa. Vallitseva tapa näyttää olevan kasata paikkakunnan ykkösjoukkue lasten ollessa 10-12 vuotta. Kyse pitäisi olla lasten liikunnasta, mutta pääpaino on ykkösjoukkueen menestymisessä. Aiheesta olisi paljonkin sanottavaa, mutta tässä kontekstissa käsittelen lasten kokemuksia suhteessa toisiin lapsiin. Surkein kohtalo lienee ykkösjoukkueiden heikoimmalla kolmanneksella – heitä voi hyvin verrata Harwardin alimpaan ”kastiin”. Siinä ryhmässä on varmasti erittäin lahjakkaita pelaajia, jotka eivät kuitenkaan ole vielä E/D/C-junioreissa niin kehittyneitä kuin joukkueen parhaimmat pelaajat. Heitä verrataan ja he itse vertaavat itseään alituiseen joukkueen parhaimpiin pelaajiin. Lopputulos lie sama kuin Harwardilaisilla – valtaosa lopettaa harrastamisen itsetunnon laskun takia. Kun vielä näyttää minun silmääni siltä, että hyvin varhaisessa vaiheessa parhaimpia pelaajia ”prässätään ” niin paljon kuin mahdollista – moniko heistä lopettaa kyllästymisen, jaksamisen tai vammojen takia ennen aikojaan? Lopputulos mielestäni on, että erittäin harvalle juniorille edes teoriassa järjestelmä antaa mahdollisuuden menestyksekkääseen uraan. Tarkemmin ajateltuna järjestelmä tuhonnee kaiken mahdollisen kuten Tuomo Karila totesi: ”…huippuja Suomeen tulee vain sattumalta – tai järjestelmästä huolimatta.”

Järjestelmä tuhoaa sekä pelaajia että kokonaisia joukkueita!

Se että parhaat pelaajat kasataan yhteen joukkueeseen liian aikaisessa vaiheessa nostaa harrastusten kustannuksia (pitkien peli- ja harrastusmatkojen kautta) ja tappaa monia joukkueita kokonaan pelaaja-, valmentaja- ja taitotasopulaan. Suurimpia kärsijöitä tämän kirjoituksen kontekstissa lienevät juuri ne pienten joukkueiden parhaat pelaajat, jotka tulevat isoon joukkueeseen keskitason tai alimman kolmanneksen pelaajiksi sekä tietysti ne pienten joukkueiden pelaajat, joilta katoaa joukkue alta.

Gladwell:n sanoin: ”Yksilölle on paljon parempi olla isona kalana pienessä lammessa kuin pienenä kalana isossa lammessa”.

– Markku –