Blog

Yksi saatanan paska ruspamuna, persveivari, jänkähiipijä minä olen


image not found

Aloitan ensimmäisen valmennuspäiväni aina näyttämällä kuvaani 30-luvulta, jossa on sukuani hieman ennen talvisotaa. Pohdin kuvan kautta menneisyytemme ja historiamme vaikutusta nykyisyyteemme ja käytökseemme juuri tässä ja nyt. Luettuani Katja Ketun kirjan ”Kätilö”, minä häppeen. En tiijä hyövääkö se mittään, mutta häppeen sitä kuinka vähän tiijän omista juuristani ja niistä tapahtumista, joita vanhempani ja isovanhempani ovat joutuneet kokemaan silloin joskus.

”Kun näin sinut lapio kädessäsi vaeltavan kohti loputonta kaivantoasi, makaamassa katolla revontulten raapiessa ohimoitasi, silloin olisi ollut helppo juosta rantaan, kaivaa maasta oikeanlainen luu, työntää se sisään ja huuhtoa kaikki huomaamatta etikalla. Mutta tätä lasta ei ollut tehty hulluudessa. Se oli tehty tuoksuvassa, valonkarvaisessa nätkelmässä missä kukkivat kanervat ja kypsyi riekonmarja, sudenkorennot ja vartaloiden alle liiskautuvat juolukat, mesimarjat ja hillankukkien teriöt kun sinä tulit minuun kuin omaasi, liikuit minussa edestakaisin, edestakaisin keinuimme siinä nautinnossa jota en koskaan ollut tuntenut aiemmin, oliko kaikilla naisilla tällaista, saattoiko maailma räjähtää ja supistua kahden ihmisen välillä muuallakin kuin siellä vuonolla? Ei, tappaa tuota lasta en voisi millään. Siinä on sinun jälkesi minussa, todisteeni siitä, että olin kerran ollut sinun. Siihen sikiöön oli valmiiksi takertunut rakkaus ja väkevä elämänvietti, ja tunsin sen olevan minun istukkaani niin juurtunut etten sitä saisi ulos ellen itse samalla vuotaisi kuiviin. Jotkut sikiöt mieluummin tappavat kantajansa kuin luopuvat elämästä, ja tiesin heti tämän olevan sellainen. Olen nähnyt, kuinka elohopealla ja etikkahapolla ja kutomapuikoilla lähdetetyt tytöt ovat sisältä silkkaa heroittunutta lappapuuroa. Ei. Tämän lapsen minä synnytän. Sen jälkeen saavat hotkia halstratun lihani mielihalulla ja kaivella värttinäluulla ienvälejään kuin hammastikulla. Tuon lapsen vuoksi olen saanut antautua ja nöyrtyä. Tappaa ja paeta. Loppu on minulle hämärän peitossa.”

Minä häppeen jo pelkästään niitä ajatuksia, jotka välillä valtaavat mielen asioiden muka huonosta tolasta. Miten minä kehtaan valittaa, pahoittaa mieleni, änskitellä – yksi saatanan paska ruspamuna, persveivari, jänkähiipijä minä olen. Kultalusikka suussa olen saanut syntyä, varttua, kasvaa, rakastaa, iloita ja surra. On uskomatonta miten yksi teos saa ihmisen pysähtymään totaalisesti. Lukukokemuksena ”Kätilö” oli minulle jopa Waltarin Sinuhea voimakkaampi. Eikä Sinuhekaan kovin merkityksetön kokemus ollut, kuopuksemme kantaa nimeä Minea.

”Minä olen tappanut, nöyrtynyt, kontannut maailman mudassa sinun vuoksesi. Minua on väärinpidelty. Minun hampaattomaan suuhuni on tungettu vieraita elimiä, olen joutunut nielemään balkaninmakuista makkaraa ja meinannut tukehtua kirgiisien pilaantuneisiin elinnesteisiin. Olen pyllistänyt käskystä, työntänyt sormeni levittänyt haarojani, minun kaikkiin reikiini on survottu vääriä esineitä vuorotellen, minua on lyöty, syljetty ja häpäisty. Olen pettänyt ja tullut petetyksi. Olen hylännyt Jumalani ja hän on hyljännyt minut. Olen löytänyt isäni ja kadottanut hänet. Mutta sinun vuoksesi uskallan edelleen elää, sillä sinun olemassaolosi tekee kaiken vääryyden mitättömäksi. Sinun vuoksesi olen valmis kaikkeen. Sinun vuoksesi olen valmis kuolemaan nyt.”

Silloin kun riisutaan elämästä kaikki turha pois – mitä jää? Suunnaton tahto elää, rakastaa ja lisääntyä – ehdoitta, valittamatta.

Emmie ennää mihkään mene. Tähän mie jään.”

– Markku –


Leave a comment

Your email address will not be published.

Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.