Eläin, minäkö?


Jokunen blogi sitten mietin olenko jumala. Nyt sitten pohdin olenko eläin eli roolileikit jatkuvat – nehän ovat erittäin mukavia muutenkin, mutta eipä mennä nyt siihen.

Ajatuksiani kirvoitti liikkeelle viime viikolla eduskunnassa lähetekeskustelussa ollut aihe turkistarhausten kieltämisestä sekä pari fb-postausta, joissa todettiin, että on lopettanut lihan ja kalan syönnin, koska ei halua syödä mitään, jolla on silmät ja joita voi rapsuttaa. Se mikä minua kovasti harmittaa on, että ihminen on koko ajan vieraantumasta luonnosta yhä kauemmaksi ja sitä pohdin nyt hieman.

Irrallisena kaikesta muusta maailmasta luonnon eläimen vangitseminen häkkiin ei minultakaan hirveästi sympatioita saa. Toisaalta kun samaan kontekstiin yhdistetään työllisyys, vaateteollisuus, lapsityövoima jne., en oikein voimakkaasti haluaisi turkistarhausta kritisoidakaan. Niin kauan vihreiden puhe turkiksista on kuin kärpästen surinaa korvilleni, kunnes he samassa yhteydessä alkavat puhua luonnonturkisten hyväksikäytöstä. Ihminen tarvitsee vaatteita ja lämmintä ylle. Ei varmasti ole ekologisempaa tuottaa vaatteita tehtaissa ja kuljettaa niitä toiselta puolelta maailmaa paikoista, joissa työntekijöiden olot ovat huonommat kuin meidän tarhakettujen. Jos jotain ottaa pois, jostakin tullut tyhjiö täyttyy. Tässä tapauksessa ehkä muiden maiden turkiksista tai muista teollisesti tuotetuista vaatteista. Eihän luonnon turkisten volyymi voi olla mikään valtava, mutta paljon suurempi kuin nykyisin – jos sitä tuettaisiin. Myös ajatus hyvään olisi mentaalisesti mielestäni erittäin tärkeä. Suomen metsät ovat täynnä turkiksia ja sinne kuulumattomia eläimiä – sekä tarkoituksella istutettuja, että tarkoituksella luontoon päästettyjä. Lähdetään porukalla niitä sieltä kaivamaan ylös, kunnon korvauksella mieluusti. Turkispyynti on kovaa työtä.

Otanpa sitten kiinni ihmisen ruokavalioon, joka kuuluu mielestäni olla sekalainen. Ovathan ne eläimet söpöjä – hienoa oli katsella tänäkin aamuna teeren soidinta. Samaa mieltä oli kanahaukkakin, joka bileet keskeytti ja vei omansa – se sille suotakoon. Tuleepa mieleeni eräs keväinen iltayö. Kytystelin pellon laidassa ja ei aikaakaan, kun hankikannolla teputteli supikoirapariskunta. Supiukko siinä loihe lausumaan valitulleen lemmenlurituksiaan kulkiessaan kohti kuutamoillallista – haaska oli matkan määrä. Söpöjähän nuo ovat kuin mitkä, ajattelin katsellessani touhua kiväärin kiikarin ristikon läpi. Metsämies tekee tietysti sen, minkä metsämies vain voi tehdä ja puristin liipaisemasta. Muutaman loikan ukko heittelehti ennen kuin vaipui ikuiseen uneen kohti nahkurin ortta. Yllätyksekseni morsian ei lähtenytkään karkuun ja mietin, että noinkohan tuo jäi itkuvirttä veisaamaan sulhonsa rinnalle. Sen verran tapahtuma kiinnosti, että en heti lasetellut menemään uutta latinkia keväiseen yöhön, vaan jäin tapahtumaa seuraamaan kiikarin läpi. Ensin katsoin, että se nuolee kaverinsa haavoja, mutta tarkempi tarkastelu osoittikin, että morsian ei ollut valmis luopumaan sovitusta illallisesti – se vaan parani, kun jäinen liha vaihtui tuoreeseen. Ihan hyvillä mielin narttu popsi sulhastaan aikansa. Olihan se tietysti mukavampi lähteä tuonen taipaleelle täydellä mahalla omaa lajitoveriaan. Ruokavalio on tietysti jokaisen ihan oma asia. Se perustelu, että jättää lihan tai kalan syömättä luonnon pelastamisen nimessä, ei minun ajatusmaailmaani mahdu. Jos eläisimme luonnon mukaisesti, söisimme erittäin kausiluontoisesti sitä, mitä luonnolla olisi meille tarjottavana. Jos tulisi hirvi eräksi, niin sitten olisi muutaman viikon hirveä pöydässä. Tyhjin kassein kotiin tullessa, pupellettaisiin sitten vähän enämpi marjoja ja kasviksia.

Susitilanteestakin kirjoitin jokunen hetki sitten. Summeerauksena siitä: ongelma ei ole susien määrä, vaan niiden käyttäytymisen muutos. Jos ihminen ei ole sudelle vihollinen, se on saalis. Ei ihminen sudelle porosta eroa, jos se ei enää osaa ajatella olevansa saaliin roolissa.

Summa summarum. Ihminen on osa luontoa. Luonnossa ei juurikaan söpöillä kuin ehkä kerran vuodessa hullussa kiimassa. Luonnon prosessi on yksinkertaistettuna ravintoketju – syö tai tule syödyksi. Kauemmas luonnosta ei enää ihminen pääse kuin tilanteeseen, jossa hän ei ymmärrä että on osa luontoa ja ravintoketjua ja näin ollen luonnon hyödyntäminen on yksi tärkeä osa elämän tehtäväämme. Kohta alkaisi haahkajahti – ai niin, vakiopaikkani Saaristomerellä meni Naturaan ja siellä en saa enää toteuttaa paikkaani ravintoketjussa. Pitäiskö sittenkin hakea evääksi vaikkapa vegepitsa kaupungilta, niin voisin pelastaa luontoa. Sen valmistaminen ja logistinen ketjuhan kestää ekologisen tarkastelun paljon paremmin kuin vapaana kasvaneen haahkan metsästys?

 

-Markku-


Leave a comment

Your email address will not be published.

Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.